Long time no see, tai hear. (Tässä tapauksessa kuitenkin kai enemmän see?)
Kyse ei ole siitä, ettenkö olis kuunnellut musiikkia, vaan puhtaasti siitä, että en ole jaksanut kirjoittaa. I know, I'm such an asshole. Olis vaikka mitä hehkutettavaa, mutta suurin osa taitaa hukkua massaan, joten kirjoitan vain yhdestä.
Paleface. (Tästä edespäin PF.)
Itselleni mieleen tulee heti auttamatta herran biisi "Back to square one", jonka alkusanat kuulosti mun korviin pitkään "Maikki se saa turpiin".
Nyt PF on vaihtanut kielen kotimaiseen, joka uutisoituna arvellutti allekirjoittanutta kovasti. Ennakkoluuloni olivat onneksi täyttä paskaa, sillä damn, tää uusin levy on aivan mieletön!
Mulle biisit toimi heti ekalta kuuntelulta, mutta joillain on ottanut oman aikansa. Suosittelen siis muutamaa kuuntelukertaa, eritoten lyriikoiden puolesta, jos kuulostaa ensin liian humpalta. Ja koska oma pääni ei sen kummempiin analyyseihin tässä väsymystilassa taivu, lainaan nettipalstoilta levystä heitettyjä kommentteja.
Mä jäin ihan sanattomaksi, sillä aiemmin mulle ei PF:n musa oo juurikaan uponnut, mutta tää suomenkielinen levy muutti mun mielen täysin. Lyriikat ajankohtaiset, puhuttelevat ja nerokkaasti riimitellyt nykypäivän ongelmista = toimii! Vaikka melko salaa fanitankin nrj-starbojen "räppibiisien kärkikastia", niin kyllä tää vie voiton 6-0.
Mulle biisit toimi heti ekalta kuuntelulta, mutta joillain on ottanut oman aikansa. Suosittelen siis muutamaa kuuntelukertaa, eritoten lyriikoiden puolesta, jos kuulostaa ensin liian humpalta. Ja koska oma pääni ei sen kummempiin analyyseihin tässä väsymystilassa taivu, lainaan nettipalstoilta levystä heitettyjä kommentteja.
Jos pidät musiikin kautta vaikuttamista tekopyhänä, kaihda tätä albumia. Helsinki-Shangri-La on ehdoton dokumentti ajastamme. Viihdettä vakavilla asioilla, naurua kyynelten takaa.
Palefacen viides albumi Helsinki - Shangri-La ilmestyy keskiviikkona 15. syyskuuta. Uudella levyllä misterMiettinen kommentoi suomalaisen yhteiskunnan epäkohtia Irwin Goodmanin ja Jaakko Tepon hengessä. Kovin ilkeään tylytykseen ei protestiräppäri kuitenkaan intoudu, joten räppirintaman mustavalkoisimmat ratkaisut kuullaan jatkossakin Steen1:n kaltaisten räyhähenkien suusta. Palefacen kohdalla kyse on enemmän herroille huutelusta nurkkapöydästä kuin Molotovin cocktail -partyista Arkadianmäellä.Yksi asia Palefacen musiikissa ei ole muuttunut: Helsinki – Shangri-La on totutun kaukana siitä Cheekinharrastamasta bling bling –bostailusta, jota valtavirran radioaallot nykyään räppinä kuulijoilleen kauppaavat. Levyn soundi on kokeileva ja rönsyjä riittää. Kaikesta huomaa, että Palefacella on takana jo pitkä ura ja aseina sen tuomat kokemus ja varmuus.
Paleface on kuvaillut levyä urbaaniksi folkiksi ja biisien taustat tukevat tätä erinomaisesti. Kyse ei ole todellakaan mistään perinteisestä hip hop -levystä, vaan biiseissä on rohkeasti käytetty esimerkiksi kansanmusiikkia, klassista rockia ja itämaisia rytmejä - unohtamatta kuitenkaan hip hopin perinteitä.
Harva suomiräppäri onnistuu suoltamaan suustaan yhtä tarkkanäköistä kritiikkiä kuin Miettinen: "Enemmän karjaa/ vähemmän yksilöitä/ yksinäisyyttä, silti rakennettaan yksiöitä/ kvartaalitalous ajaa yhteiskunnan yksiköitä/ suurtyöttömyyttä silti yksinomaan ylitöitä".
Mä jäin ihan sanattomaksi, sillä aiemmin mulle ei PF:n musa oo juurikaan uponnut, mutta tää suomenkielinen levy muutti mun mielen täysin. Lyriikat ajankohtaiset, puhuttelevat ja nerokkaasti riimitellyt nykypäivän ongelmista = toimii! Vaikka melko salaa fanitankin nrj-starbojen "räppibiisien kärkikastia", niin kyllä tää vie voiton 6-0.
