Tiketti uutisoi viime vuoden Flow'ssa hiton kovan keikan heittäneen jenkkiduo Sleigh Bellsin palaavan Suomeen Tammikuussa! Joulu on täällä! "Yhtye nähdään Tavastia-klubin lavalla maanantaina 24. tammikuuta." Toivoin ja osasin ehkä vähän jopa odottaa näiden tulevan uudelle keikalle aika pian, sen verran riemukas oli vastaanotto elokuussa. Eikä bändin suosiokaan ole vielä niin massiviinen, etteikö Helsingissä pystyisi piipahtamaan. Huomenna 10. päivä tulee liput myyntiin, pitää käydä itselle yksi noutamassa. On ollut jotenkin hiljaista mun keikkainnostusrintamalla, mutta tää uutinen sai jo etukäteen hien pintaan.
Tässä linkki Treats-albumiin Spotifyssa ja tyylikäs epävirallinen taisteluhenkinen musavideo Riot Rhythm -kappaleeseen:
Long time no see, tai hear. (Tässä tapauksessa kuitenkin kai enemmän see?)
Kyse ei ole siitä, ettenkö olis kuunnellut musiikkia, vaan puhtaasti siitä, että en ole jaksanut kirjoittaa. I know, I'm such an asshole. Olis vaikka mitä hehkutettavaa, mutta suurin osa taitaa hukkua massaan, joten kirjoitan vain yhdestä.
Paleface. (Tästä edespäin PF.)
Itselleni mieleen tulee heti auttamatta herran biisi "Back to square one", jonka alkusanat kuulosti mun korviin pitkään "Maikki se saa turpiin".
Nyt PF on vaihtanut kielen kotimaiseen, joka uutisoituna arvellutti allekirjoittanutta kovasti. Ennakkoluuloni olivat onneksi täyttä paskaa, sillä damn, tää uusin levy on aivan mieletön! Mulle biisit toimi heti ekalta kuuntelulta, mutta joillain on ottanut oman aikansa. Suosittelen siis muutamaa kuuntelukertaa, eritoten lyriikoiden puolesta, jos kuulostaa ensin liian humpalta. Ja koska oma pääni ei sen kummempiin analyyseihin tässä väsymystilassa taivu, lainaan nettipalstoilta levystä heitettyjä kommentteja.
Jos pidät musiikin kautta vaikuttamista tekopyhänä, kaihda tätä albumia. Helsinki-Shangri-La on ehdoton dokumentti ajastamme. Viihdettä vakavilla asioilla, naurua kyynelten takaa.
Palefacen viides albumi Helsinki - Shangri-La ilmestyy keskiviikkona 15. syyskuuta. Uudella levyllä misterMiettinen kommentoi suomalaisen yhteiskunnan epäkohtia Irwin Goodmanin ja Jaakko Tepon hengessä. Kovin ilkeään tylytykseen ei protestiräppäri kuitenkaan intoudu, joten räppirintaman mustavalkoisimmat ratkaisut kuullaan jatkossakin Steen1:n kaltaisten räyhähenkien suusta. Palefacen kohdalla kyse on enemmän herroille huutelusta nurkkapöydästä kuin Molotovin cocktail -partyista Arkadianmäellä.
Yksi asia Palefacen musiikissa ei ole muuttunut: Helsinki – Shangri-La on totutun kaukana siitä Cheekinharrastamasta bling bling –bostailusta, jota valtavirran radioaallot nykyään räppinä kuulijoilleen kauppaavat. Levyn soundi on kokeileva ja rönsyjä riittää. Kaikesta huomaa, että Palefacella on takana jo pitkä ura ja aseina sen tuomat kokemus ja varmuus.
Paleface on kuvaillut levyä urbaaniksi folkiksi ja biisien taustat tukevat tätä erinomaisesti. Kyse ei ole todellakaan mistään perinteisestä hip hop -levystä, vaan biiseissä on rohkeasti käytetty esimerkiksi kansanmusiikkia, klassista rockia ja itämaisia rytmejä - unohtamatta kuitenkaan hip hopin perinteitä.
Harva suomiräppäri onnistuu suoltamaan suustaan yhtä tarkkanäköistä kritiikkiä kuin Miettinen: "Enemmän karjaa/ vähemmän yksilöitä/ yksinäisyyttä, silti rakennettaan yksiöitä/ kvartaalitalous ajaa yhteiskunnan yksiköitä/ suurtyöttömyyttä silti yksinomaan ylitöitä".
Mä jäin ihan sanattomaksi, sillä aiemmin mulle ei PF:n musa oo juurikaan uponnut, mutta tää suomenkielinen levy muutti mun mielen täysin. Lyriikat ajankohtaiset, puhuttelevat ja nerokkaasti riimitellyt nykypäivän ongelmista = toimii! Vaikka melko salaa fanitankin nrj-starbojen "räppibiisien kärkikastia", niin kyllä tää vie voiton 6-0.
Flow Festivaalia on nyt vietetty nyt kolmen päivän edestä ja upeaahan se oli. Perjantaina alkuillasta oli vähän tylsä meno, kattelin Kiki Pauta ja pyörin alueella. Villa Nah oli jo ihan jees, mutta vasta kummallisen Circlen aikana yleisö alkoi osoittaa elon merkkejä. Olin kyllä aika ihmeissäni Circlen menosta. Spiikkauksessa juontaja hehkutti ruotsalaislehden ylistäneen bändiä maailman parhaaksi millä tahansa mittapuulla mitattuna. Joo, ainakin lavapresenssi oli vahva glitterileggingsseihin pukeutuneilla hevisankareilla. Kolme kitaraa ja basso tanassa tyypit veti välillä semmosta sahausta, että oksat pois. Solisti oli melkoisen miehekäs.
Muun tarjonnan ollessa epäkiintoisaa päädyin Voimalan ovien ulkopuolelle jo hyvissä ajoin ennen Four Tetin keikkaa klo 22. Siinä oli ehkä kymmenisen tyyppiä ennen minua ja nopeasti porukkaa alkoi tulla enemmänkin. En ollut suunnitellut eturivin paikkaa, mutta kun sieltä juoksujalalla itseni löysin, en pistänyt yhtään pahakseni.
Four Tet oli mahtava. En ollut mielestäni kuunnellut ennakkoon kuin vähän muutamaa biisiä, mutta silti setissä monet melodiapätkät tuntui tutuilta sillä lailla hyvällä tavalla, että tuli innostunut fiilis. Livenä biisit tuntui kyllä vielä paremmalta ja yleisö oli just sopivan innokasta. Ehkä tollasilla klubikeikoilla porukalla ei ole niin tunkua eturiviin mahdollisimman lähelle artisteja, niin kaikille riittää tilaa jorata.
Tunnin setin jälkeen oli fiilis ihan katossa ja hallin lämpötila myös. Ricardo Villalobosin lento oli myöhässä ja sen setti oli alkava tunnin myöhässä, täten lähdin vesihanan kautta hymyissä suin ulos Voimalasta kohti päälavaa ja Big Boin showta, joka ei kovin kummoinen ollut. Outkast-biisejä tuli taustanauhalta ja räppiosioihin Big Boi taisi heittää jotain uutta. Kertsit vedettiin vaan nauhan ja yleisön ulkomuistin avulla. En tiiä, mun mielestä on aika tunnelmaa latistavaa, ellei räppäri laula itse lauluosioitaan, etenkin jos muuten aikoo hyödyntää vanhaa hittibiisiä. Hetken kahta räppäriä ja tiskijukkaa jättimäisellä päälavalla tsekkailtuani painuin teltan kautta takas voimalaan, jossa Villalobos jo olikin settinsä aloittanut. Noin tunnin tauottoman hytkymisen jälkeen päätin haastaa itteni joraamaan setin loppuun asti, eli 3 tuntia yhteensä. En oo ikinä ollut niin hiessä, kaikki vaatteet oli läpimärkiä, puristelin niistä vettä lattialle alituiseen. Mulla oli kangaskassissa vesipullo vyöllä kuin joku leili ikään, siitä oli hyvä välillä hörppiä ja käydä vessasta hakemassa täydennystä. Jälkeenpäin luin Flow'n facebooksivua, jossa joku ihmetteli perjantain saunaolosuhteita lauantaiseen verrattuna, mihin järjestäjät vastasivatkin, että perjantaina vuokraisäntä oli unohtanut laittaa ilmastoinnin päälle Voimalasta, eikä sitä sitten saatu koko iltana päälle. :D Ei siis ollut pelkkää omaa hikeä tuo järjetön kosteus iholla. Jotenkin alkukantaisella tavalla se oli kyllä tosi siistiäkin.
Vähän harmitti jälkeenpäin, että jäi Magnetic Man näkemättä, sitä keikkaa kun monet näytti hehkuttavan. Kolmelta poljin iloisin mielin kotiin tyhjällä takakumilla ja vasta kuuden aikaan sain itseni asetettua patjan ja peiton väliin, mistä johtuen seuraavan päivän aikataulut ei menneet ihan yksiin minulla ja festivaalilla. Maria Gasolinan keikka olis kiinnostanut, mutta sen korvasi pyöränfiksausaktiviteetti. Kaksi reikää paikansin ja paikkasin, burana naamaan ja viiden pintaan takas Suvilahteen. K-X-P ei suurempia tuntoja herättänyt näin "aamutuimaan", mutta Husky Rescue sen sijaan oli oikein toimiva siihen paikkaan. Tuli hyvä mieli, Summertime Cowboy oli hyvä loppuveto.
Ennen Husky Rescueta pyörähdin Tiivistämössä, missä Ona Kamu aloitteli settiään... "Elektromys on Ona Kamun sooloprojekti, joka perustuu ihmiskehon lihaksiston generoimiin elektronisiin signaaleihin lääketieteellisen mittauksen yhteydessä." Joo-o, oli aikamoista other sound of Finlandia, sellasta epäloogista pörinää ja surinaa neiti/rouva Kamu näpytteli maccinsa takaa, kun kovemmankin luokan toimistotyöntekijä. Hieman alkoi huvittaa, kun "kappaleen" loputtua oli pitkä hiljaisuus, jonka joku innokas taputtaja sitten viimein katkaisi ja muut yhtyi aplodeihin. Ihmisiä virtasi ulos tunkkaisesta hallista - minä myös.
Sivukorvalla kuuntelin vähän Surfer Bloodia teltasta ja päätin yhtyä Voimalaan menevään jonoon, siellä kun oli alkamassa seitsemältä Owen Pallettin virtuoosiviuluilu istumakonsertin muodossa. Sain kohtuullisen istumapaikan, tosin pitkän pojan takaa. Oli ihan hauska testata edes yksi noista kolmesta istumakonserteista. Myös itse herra Pallett oli hyvässä vedossa, groovaava Odessa-cover tuli keikan loppupuolella myös. Tykkään siitä kunnioittavasta fiiliksestä, mikä tulee kun nousee muun yleisön kanssa istumapenkeiltään taputtamaan seisaalteen. Se on jotenkin arvokasta. Pelotti vähän edellisen illan huutotinnitus ja kun Pallettin viulu vihloi ikävästi korvaa, oli pakko tunkea vessapaperista tuppoja korviin. Toi olikin sitten kyllä ainut keikka, missä tulppia teki mieli käyttää, ehkä se oli viulun syy.
Taktisesti harpoin päälavan edustalle odottelemaan Robynia jo hyvissä ajoin. Toka rivi teatraalisesti tanssivien nuorien takaa, ihan jees. Sijoitukseni kruunasi myöhemmin taakseni asettuneet homopojat, jotka kutsuivat artistia ainakin kerran 'ämmäksi' ja lauloivat pirun huonolla englannilla läpi kaikki biisit... Aivan, tässä teki mieli myös käyttää korvatulppia, mutta ne vaimensi ainoastaan lavalta tulevia ääniä ja korosti lähistön melua, eli ei toivottua vaikutusta. Itse keikka oli kyllä tosi siisti, olisin varmaan arvottanut sen korkeammallekin ilman muita häiriötekijöitä. Don't Fucking Tell Me What To Do aikana Robyn mm. söi sarkastisesti banaania (?) ja bändin voimin pyörinyt biisi ei ollut yhtään täytteenomainen vaan tosi toimiva välihengähdys.
Keikan loputtua tarrasin aitaan kiinni ja M.I.A.:n aikana olinkin siis eturivissä pogoamassa päätäni irti. Mun mielestä alun pitkä dj-veto oli vaan hauska kärsimättömille valokuvaajille, jotka joutui odottamaan päästaraa monta minuuttia. Kattelin soundcheckissä tutun näköistä miestä kitaran kanssa ja sieltähän se Sleigh Bellsin Derek tuli Meds and Fedsiä rokkaamaan. Soundit oli aikamoista puuroa ihan edessä, en tiedä oliko ne yhtä huonot taaempanakin. Fiilis oli kuitenkin katossa, oli tilaa jorata, mutta megakoon konsertin tunku oli päällä myös, sain polvesta naamaani, se oli kuitenkin M.I.A.:n, eikä vierustoverin.
Massan seassa valuin hiljalleen telttaan jatkamaan jorailuja Major Lazerin klubi dancehallin tahtiin. Setissä oli mukana myös vähän Ace of Basea ja herkullista Benny Benassin Satisfactionia. Major Lazerin keikalla olin jo ihan herkistyneenä miten siistiä siellä oli. Ainakin puoli telttaa biletti ja kaikki oli kamuja keskenään, munkin tortillasipsit kävi hyvin kaupaksi vieressä joranneille ehkä espanjalaisille. Major Lazerin "konsepti" taustalla olevasta DJ:stä (Diplo) ja showta vetävästä paidattomasta päsmäristä sekä yhdestä charmikkaasta "tanssitytöstä" toimi loistavasti. Ei tarvinnut sortua mielikuvituksettomaan "Helsinki make some noise"-huuteluun, kun ihmiset huusi muutenkin.
Rye Rye esiintyi samalla stagella heti perään. Keikasta teki hauskan vieressä fiilistellyt kaiffari, joka silmät ummessa hehkutti tulleensa paikalle tän keikan takia. Biisien välissä se ihaili Rye Ryen täydellisiä lanteita ja muuta sulokkuutta ja piiskasi muita ihmisiäkin hyppimään. :D Oli kyllä hauska veikkonen. Ite hieman petyin Rye Ryen keikkaan. Hyvinhän sillä oli räpit hallussa, mutta odotin enemmän semmosta tykitystä. Nyt kaikki oli pikkasen monotonista, kliinistä ja kaavamaista yhteistanssiliikkeineen. Ei se fiilistä kuitenkaan yhtään laskenut, olihan seuraavana vuorossa tavallaan mun festareiden odotetuin akti!
En tiedä oliks ihmiset lähteneet jo kotiin illan pimetessä, vai mikä oli, tuskin kaikki oli Voimalaan mahtuneet, mutta käsittääkseni Sleigh Bellsin aikana teltassa ei enää ihan niin täyttä ollut. Tämä siis havainto ETURIVISTÄ, joten en tiedä miten asia taaempana todellisuudessa oli. Ainakin muhun pusertui puolet keikasta sellanen lyhyt pullukka henkilö, joka olan yli kurkkauksen jälkeen paljastui naiseksi. Joo, ymmärrän kyllä, että hänkin halusi osansa Alexisista, mutta kädet tiukasti mun ympäriltä aidassa kiinni tuntui pikkasen tukalalta. Fiilis oli onneks niin korkeella ja musa niin pirun menevää, että emme antaneet sen häiritä! Korkeintaan sitä häiritsi mun hikinen liiskaletti, joka piiskas sen päätä kun jorasin niska limassa. Kuten viime postissa herkuttelin, Infinity Guitars oli puhdasta timanttia, mut niin oli suunnilleen kaikki muutkin biisit. Ennen vikaa biisiä Alexis tsemppasi yleisöä laulamaan Crown on the Groundia oikeissa kohdissa ja pyöritteli osoittavaa sormeaan siihen malliin, että liikettä on löydyttävä. Nostin oman eväsnyssykkäni kaiteen yli ja ryntäsin taakse mosh pit porukoihin, eikä kaduta! Olin ekan säkeistön jälkeen jo ihan kuoleman kielissä, mut niin vain siitä biisistä selvittiin, hitto vie mikä fiilis! Ihan uskomaton lauantai.
Sunnuntaiaamuna olin vielä enemmän kohmeessa ja alueelle selviydyin muuten vaan vasta puoli kuuden paikkeilla. Yona ja Dinosauruxia olisivat kiinnostaneet, mutta minkäs teet. Oikeasti koko paikka tuntui olevan vähän jähmeänä eilisen jälkeen, tai sitten sunnuntaille oli vaan valikoitunut tollasia hissuttelevia indiebändejä. Radio Dept. ja Girls oli melkoisen tylsiä sanalla sanottuna. Jónsin peruutettua esiintymisensä Caribou siirrettiin hämärästä teltasta aikaisempaan ajankohtaan päälavalle. Ehkä juttu olis toiminut vielä paremmin pimeässä teltassa, mutta hyvin se upposi nytkin. Caribou oli ehdottomasti päivän paras. Odessa kuulosti hassun vaisulta, mutta Sun kehkeytyi massiiviseksi loputtomaksi rumpuspektaakkeliksi. Ei jäänyt sunnuntailtakaan paha mieli.
Eikä edes tiivistämöstä jäänyt paha mieli, Pekko Käppi jouhikkoineen olikin ihan maanläheisen tyypin oloinen maastokuvioshortseineen ja lippalakkeineen. Soittipa hän encoressa Eppu Normaaliakin.
Festarit päättänyt The xx oli tavallaan tylsähkö, mutta silti tunnelmallinen. Siististi pienestä saa mielenkiintoista ja moniulotteista, vaikka basson rytmin vaihtelulla. Kitara soitti ainoastaan yhdessä biisissä sointuja! Ja silti toimi. Vokalistien äänet sopii kyllä täydellisesti yhteen. Näitä vois ehkä fiilistellä enempi kotona kuulokkeilla hämärässä huoneen nurkassa. Vähän outoa, ettei sunnuntaina ollut klubia voimalassa. Sunnuntai tuntui jotenkin kaikista helsinkiläisimmältä päivältä, takapihakin kun oli pyhitetty kaupungin villinneille iskelmäsävelille. Elokuvamuonitus Nakin lihapullat tomaattikastikkeella oli kehnot. :( Ensi vuotta odotellessa.
Kuvat, videot ja teksti on kaikki tällä kertaa ihan omaa materiaalia.
En tykkää telttailla festareilla. Noin, nyt se on sanottu! Sen sijaan tekis mieli mennä Flowhun, koska siellä on monia hyväksi havaittuja esiintyjiä ja aiempien vuosien kokemuksella myös monia semmosia bändejä, jotka havaitsen hyviksi vasta kun kekkerit on ohi ja esiintymiset on menneet ohi. Tällä hetkellä lauantailta on aika hyvin hallussa jo sen verran loistobändejä, että tällä tuntumalla kantsis ostaa lippu. Ja siellä ei tartte telttailla. Harkinnassa onkin siis enää lippuhankinnan laajuus: ottaako koko viikonloppu vai pelkkä lauantai. Viimeksi olin siis perjantaina ja hehkutin etukäteen Yann Tierseniä, joka ei sitten ihania elokuvasävellyksiä soittanutkaan vaan jurnutti post-rockia aikuisempaan makuun. No, oli sekin kyllä silleen jees ja mahtipontista ja valloittavaa ja kerran maestro kyllä vingutti viulua yksin ilmiömäisesti. Lopulta Ladyhawke ja muut oli ehkä kovempia keikkoja kuin Yann Tiersen.
Tänä vuonna kiinnostaa etenkin Sleigh Bells (onks nää suomeksi vaan kulkuset? hauska nimi) erikoisella tyylillään. Voi olla melkoset pippalot. Jossain haastattelussa bändi puheli, että kitaristi on hardcore-bändistä ja laulaja jostain purkkatyttöpoppoosta ja tuloksena on tällaista jatkuvaa mosh pit -poppia. Ehkä tää on just semmosta mikä yhdistää myös mun musiikkimaun eri laitoja. Kiva oli huomata heti löydöksen jälkeen, että nää onkin tulossa Helsinkiin. Voin vaan kuvitella, miten siistiä ois olla paikanpäällä, kun Infinity Guitarsista pärähtää päälle toi superkitaravalli puolivälin jälkeen.
Uskon, että keskiviikon LCD Soundsystem ja Chemical Brothers järjestää myös ihan megahurjat pippalot, mut koska en oo hurjasti bändeihin syventyny, niin en rohkene lippua hankkia.
