Tiketti uutisoi viime vuoden Flow'ssa hiton kovan keikan heittäneen jenkkiduo Sleigh Bellsin palaavan Suomeen Tammikuussa! Joulu on täällä! "Yhtye nähdään Tavastia-klubin lavalla maanantaina 24. tammikuuta." Toivoin ja osasin ehkä vähän jopa odottaa näiden tulevan uudelle keikalle aika pian, sen verran riemukas oli vastaanotto elokuussa. Eikä bändin suosiokaan ole vielä niin massiviinen, etteikö Helsingissä pystyisi piipahtamaan. Huomenna 10. päivä tulee liput myyntiin, pitää käydä itselle yksi noutamassa. On ollut jotenkin hiljaista mun keikkainnostusrintamalla, mutta tää uutinen sai jo etukäteen hien pintaan.
Tässä linkki Treats-albumiin Spotifyssa ja tyylikäs epävirallinen taisteluhenkinen musavideo Riot Rhythm -kappaleeseen:
Long time no see, tai hear. (Tässä tapauksessa kuitenkin kai enemmän see?)
Kyse ei ole siitä, ettenkö olis kuunnellut musiikkia, vaan puhtaasti siitä, että en ole jaksanut kirjoittaa. I know, I'm such an asshole. Olis vaikka mitä hehkutettavaa, mutta suurin osa taitaa hukkua massaan, joten kirjoitan vain yhdestä.
Paleface. (Tästä edespäin PF.)
Itselleni mieleen tulee heti auttamatta herran biisi "Back to square one", jonka alkusanat kuulosti mun korviin pitkään "Maikki se saa turpiin".
Nyt PF on vaihtanut kielen kotimaiseen, joka uutisoituna arvellutti allekirjoittanutta kovasti. Ennakkoluuloni olivat onneksi täyttä paskaa, sillä damn, tää uusin levy on aivan mieletön! Mulle biisit toimi heti ekalta kuuntelulta, mutta joillain on ottanut oman aikansa. Suosittelen siis muutamaa kuuntelukertaa, eritoten lyriikoiden puolesta, jos kuulostaa ensin liian humpalta. Ja koska oma pääni ei sen kummempiin analyyseihin tässä väsymystilassa taivu, lainaan nettipalstoilta levystä heitettyjä kommentteja.
Jos pidät musiikin kautta vaikuttamista tekopyhänä, kaihda tätä albumia. Helsinki-Shangri-La on ehdoton dokumentti ajastamme. Viihdettä vakavilla asioilla, naurua kyynelten takaa.
Palefacen viides albumi Helsinki - Shangri-La ilmestyy keskiviikkona 15. syyskuuta. Uudella levyllä misterMiettinen kommentoi suomalaisen yhteiskunnan epäkohtia Irwin Goodmanin ja Jaakko Tepon hengessä. Kovin ilkeään tylytykseen ei protestiräppäri kuitenkaan intoudu, joten räppirintaman mustavalkoisimmat ratkaisut kuullaan jatkossakin Steen1:n kaltaisten räyhähenkien suusta. Palefacen kohdalla kyse on enemmän herroille huutelusta nurkkapöydästä kuin Molotovin cocktail -partyista Arkadianmäellä.
Yksi asia Palefacen musiikissa ei ole muuttunut: Helsinki – Shangri-La on totutun kaukana siitä Cheekinharrastamasta bling bling –bostailusta, jota valtavirran radioaallot nykyään räppinä kuulijoilleen kauppaavat. Levyn soundi on kokeileva ja rönsyjä riittää. Kaikesta huomaa, että Palefacella on takana jo pitkä ura ja aseina sen tuomat kokemus ja varmuus.
Paleface on kuvaillut levyä urbaaniksi folkiksi ja biisien taustat tukevat tätä erinomaisesti. Kyse ei ole todellakaan mistään perinteisestä hip hop -levystä, vaan biiseissä on rohkeasti käytetty esimerkiksi kansanmusiikkia, klassista rockia ja itämaisia rytmejä - unohtamatta kuitenkaan hip hopin perinteitä.
Harva suomiräppäri onnistuu suoltamaan suustaan yhtä tarkkanäköistä kritiikkiä kuin Miettinen: "Enemmän karjaa/ vähemmän yksilöitä/ yksinäisyyttä, silti rakennettaan yksiöitä/ kvartaalitalous ajaa yhteiskunnan yksiköitä/ suurtyöttömyyttä silti yksinomaan ylitöitä".
Mä jäin ihan sanattomaksi, sillä aiemmin mulle ei PF:n musa oo juurikaan uponnut, mutta tää suomenkielinen levy muutti mun mielen täysin. Lyriikat ajankohtaiset, puhuttelevat ja nerokkaasti riimitellyt nykypäivän ongelmista = toimii! Vaikka melko salaa fanitankin nrj-starbojen "räppibiisien kärkikastia", niin kyllä tää vie voiton 6-0.
Flow Festivaalia on nyt vietetty nyt kolmen päivän edestä ja upeaahan se oli. Perjantaina alkuillasta oli vähän tylsä meno, kattelin Kiki Pauta ja pyörin alueella. Villa Nah oli jo ihan jees, mutta vasta kummallisen Circlen aikana yleisö alkoi osoittaa elon merkkejä. Olin kyllä aika ihmeissäni Circlen menosta. Spiikkauksessa juontaja hehkutti ruotsalaislehden ylistäneen bändiä maailman parhaaksi millä tahansa mittapuulla mitattuna. Joo, ainakin lavapresenssi oli vahva glitterileggingsseihin pukeutuneilla hevisankareilla. Kolme kitaraa ja basso tanassa tyypit veti välillä semmosta sahausta, että oksat pois. Solisti oli melkoisen miehekäs.
Muun tarjonnan ollessa epäkiintoisaa päädyin Voimalan ovien ulkopuolelle jo hyvissä ajoin ennen Four Tetin keikkaa klo 22. Siinä oli ehkä kymmenisen tyyppiä ennen minua ja nopeasti porukkaa alkoi tulla enemmänkin. En ollut suunnitellut eturivin paikkaa, mutta kun sieltä juoksujalalla itseni löysin, en pistänyt yhtään pahakseni.
Four Tet oli mahtava. En ollut mielestäni kuunnellut ennakkoon kuin vähän muutamaa biisiä, mutta silti setissä monet melodiapätkät tuntui tutuilta sillä lailla hyvällä tavalla, että tuli innostunut fiilis. Livenä biisit tuntui kyllä vielä paremmalta ja yleisö oli just sopivan innokasta. Ehkä tollasilla klubikeikoilla porukalla ei ole niin tunkua eturiviin mahdollisimman lähelle artisteja, niin kaikille riittää tilaa jorata.
Tunnin setin jälkeen oli fiilis ihan katossa ja hallin lämpötila myös. Ricardo Villalobosin lento oli myöhässä ja sen setti oli alkava tunnin myöhässä, täten lähdin vesihanan kautta hymyissä suin ulos Voimalasta kohti päälavaa ja Big Boin showta, joka ei kovin kummoinen ollut. Outkast-biisejä tuli taustanauhalta ja räppiosioihin Big Boi taisi heittää jotain uutta. Kertsit vedettiin vaan nauhan ja yleisön ulkomuistin avulla. En tiiä, mun mielestä on aika tunnelmaa latistavaa, ellei räppäri laula itse lauluosioitaan, etenkin jos muuten aikoo hyödyntää vanhaa hittibiisiä. Hetken kahta räppäriä ja tiskijukkaa jättimäisellä päälavalla tsekkailtuani painuin teltan kautta takas voimalaan, jossa Villalobos jo olikin settinsä aloittanut. Noin tunnin tauottoman hytkymisen jälkeen päätin haastaa itteni joraamaan setin loppuun asti, eli 3 tuntia yhteensä. En oo ikinä ollut niin hiessä, kaikki vaatteet oli läpimärkiä, puristelin niistä vettä lattialle alituiseen. Mulla oli kangaskassissa vesipullo vyöllä kuin joku leili ikään, siitä oli hyvä välillä hörppiä ja käydä vessasta hakemassa täydennystä. Jälkeenpäin luin Flow'n facebooksivua, jossa joku ihmetteli perjantain saunaolosuhteita lauantaiseen verrattuna, mihin järjestäjät vastasivatkin, että perjantaina vuokraisäntä oli unohtanut laittaa ilmastoinnin päälle Voimalasta, eikä sitä sitten saatu koko iltana päälle. :D Ei siis ollut pelkkää omaa hikeä tuo järjetön kosteus iholla. Jotenkin alkukantaisella tavalla se oli kyllä tosi siistiäkin.
Vähän harmitti jälkeenpäin, että jäi Magnetic Man näkemättä, sitä keikkaa kun monet näytti hehkuttavan. Kolmelta poljin iloisin mielin kotiin tyhjällä takakumilla ja vasta kuuden aikaan sain itseni asetettua patjan ja peiton väliin, mistä johtuen seuraavan päivän aikataulut ei menneet ihan yksiin minulla ja festivaalilla. Maria Gasolinan keikka olis kiinnostanut, mutta sen korvasi pyöränfiksausaktiviteetti. Kaksi reikää paikansin ja paikkasin, burana naamaan ja viiden pintaan takas Suvilahteen. K-X-P ei suurempia tuntoja herättänyt näin "aamutuimaan", mutta Husky Rescue sen sijaan oli oikein toimiva siihen paikkaan. Tuli hyvä mieli, Summertime Cowboy oli hyvä loppuveto.
Ennen Husky Rescueta pyörähdin Tiivistämössä, missä Ona Kamu aloitteli settiään... "Elektromys on Ona Kamun sooloprojekti, joka perustuu ihmiskehon lihaksiston generoimiin elektronisiin signaaleihin lääketieteellisen mittauksen yhteydessä." Joo-o, oli aikamoista other sound of Finlandia, sellasta epäloogista pörinää ja surinaa neiti/rouva Kamu näpytteli maccinsa takaa, kun kovemmankin luokan toimistotyöntekijä. Hieman alkoi huvittaa, kun "kappaleen" loputtua oli pitkä hiljaisuus, jonka joku innokas taputtaja sitten viimein katkaisi ja muut yhtyi aplodeihin. Ihmisiä virtasi ulos tunkkaisesta hallista - minä myös.
Sivukorvalla kuuntelin vähän Surfer Bloodia teltasta ja päätin yhtyä Voimalaan menevään jonoon, siellä kun oli alkamassa seitsemältä Owen Pallettin virtuoosiviuluilu istumakonsertin muodossa. Sain kohtuullisen istumapaikan, tosin pitkän pojan takaa. Oli ihan hauska testata edes yksi noista kolmesta istumakonserteista. Myös itse herra Pallett oli hyvässä vedossa, groovaava Odessa-cover tuli keikan loppupuolella myös. Tykkään siitä kunnioittavasta fiiliksestä, mikä tulee kun nousee muun yleisön kanssa istumapenkeiltään taputtamaan seisaalteen. Se on jotenkin arvokasta. Pelotti vähän edellisen illan huutotinnitus ja kun Pallettin viulu vihloi ikävästi korvaa, oli pakko tunkea vessapaperista tuppoja korviin. Toi olikin sitten kyllä ainut keikka, missä tulppia teki mieli käyttää, ehkä se oli viulun syy.
Taktisesti harpoin päälavan edustalle odottelemaan Robynia jo hyvissä ajoin. Toka rivi teatraalisesti tanssivien nuorien takaa, ihan jees. Sijoitukseni kruunasi myöhemmin taakseni asettuneet homopojat, jotka kutsuivat artistia ainakin kerran 'ämmäksi' ja lauloivat pirun huonolla englannilla läpi kaikki biisit... Aivan, tässä teki mieli myös käyttää korvatulppia, mutta ne vaimensi ainoastaan lavalta tulevia ääniä ja korosti lähistön melua, eli ei toivottua vaikutusta. Itse keikka oli kyllä tosi siisti, olisin varmaan arvottanut sen korkeammallekin ilman muita häiriötekijöitä. Don't Fucking Tell Me What To Do aikana Robyn mm. söi sarkastisesti banaania (?) ja bändin voimin pyörinyt biisi ei ollut yhtään täytteenomainen vaan tosi toimiva välihengähdys.
Keikan loputtua tarrasin aitaan kiinni ja M.I.A.:n aikana olinkin siis eturivissä pogoamassa päätäni irti. Mun mielestä alun pitkä dj-veto oli vaan hauska kärsimättömille valokuvaajille, jotka joutui odottamaan päästaraa monta minuuttia. Kattelin soundcheckissä tutun näköistä miestä kitaran kanssa ja sieltähän se Sleigh Bellsin Derek tuli Meds and Fedsiä rokkaamaan. Soundit oli aikamoista puuroa ihan edessä, en tiedä oliko ne yhtä huonot taaempanakin. Fiilis oli kuitenkin katossa, oli tilaa jorata, mutta megakoon konsertin tunku oli päällä myös, sain polvesta naamaani, se oli kuitenkin M.I.A.:n, eikä vierustoverin.
Massan seassa valuin hiljalleen telttaan jatkamaan jorailuja Major Lazerin klubi dancehallin tahtiin. Setissä oli mukana myös vähän Ace of Basea ja herkullista Benny Benassin Satisfactionia. Major Lazerin keikalla olin jo ihan herkistyneenä miten siistiä siellä oli. Ainakin puoli telttaa biletti ja kaikki oli kamuja keskenään, munkin tortillasipsit kävi hyvin kaupaksi vieressä joranneille ehkä espanjalaisille. Major Lazerin "konsepti" taustalla olevasta DJ:stä (Diplo) ja showta vetävästä paidattomasta päsmäristä sekä yhdestä charmikkaasta "tanssitytöstä" toimi loistavasti. Ei tarvinnut sortua mielikuvituksettomaan "Helsinki make some noise"-huuteluun, kun ihmiset huusi muutenkin.
Rye Rye esiintyi samalla stagella heti perään. Keikasta teki hauskan vieressä fiilistellyt kaiffari, joka silmät ummessa hehkutti tulleensa paikalle tän keikan takia. Biisien välissä se ihaili Rye Ryen täydellisiä lanteita ja muuta sulokkuutta ja piiskasi muita ihmisiäkin hyppimään. :D Oli kyllä hauska veikkonen. Ite hieman petyin Rye Ryen keikkaan. Hyvinhän sillä oli räpit hallussa, mutta odotin enemmän semmosta tykitystä. Nyt kaikki oli pikkasen monotonista, kliinistä ja kaavamaista yhteistanssiliikkeineen. Ei se fiilistä kuitenkaan yhtään laskenut, olihan seuraavana vuorossa tavallaan mun festareiden odotetuin akti!
En tiedä oliks ihmiset lähteneet jo kotiin illan pimetessä, vai mikä oli, tuskin kaikki oli Voimalaan mahtuneet, mutta käsittääkseni Sleigh Bellsin aikana teltassa ei enää ihan niin täyttä ollut. Tämä siis havainto ETURIVISTÄ, joten en tiedä miten asia taaempana todellisuudessa oli. Ainakin muhun pusertui puolet keikasta sellanen lyhyt pullukka henkilö, joka olan yli kurkkauksen jälkeen paljastui naiseksi. Joo, ymmärrän kyllä, että hänkin halusi osansa Alexisista, mutta kädet tiukasti mun ympäriltä aidassa kiinni tuntui pikkasen tukalalta. Fiilis oli onneks niin korkeella ja musa niin pirun menevää, että emme antaneet sen häiritä! Korkeintaan sitä häiritsi mun hikinen liiskaletti, joka piiskas sen päätä kun jorasin niska limassa. Kuten viime postissa herkuttelin, Infinity Guitars oli puhdasta timanttia, mut niin oli suunnilleen kaikki muutkin biisit. Ennen vikaa biisiä Alexis tsemppasi yleisöä laulamaan Crown on the Groundia oikeissa kohdissa ja pyöritteli osoittavaa sormeaan siihen malliin, että liikettä on löydyttävä. Nostin oman eväsnyssykkäni kaiteen yli ja ryntäsin taakse mosh pit porukoihin, eikä kaduta! Olin ekan säkeistön jälkeen jo ihan kuoleman kielissä, mut niin vain siitä biisistä selvittiin, hitto vie mikä fiilis! Ihan uskomaton lauantai.
Sunnuntaiaamuna olin vielä enemmän kohmeessa ja alueelle selviydyin muuten vaan vasta puoli kuuden paikkeilla. Yona ja Dinosauruxia olisivat kiinnostaneet, mutta minkäs teet. Oikeasti koko paikka tuntui olevan vähän jähmeänä eilisen jälkeen, tai sitten sunnuntaille oli vaan valikoitunut tollasia hissuttelevia indiebändejä. Radio Dept. ja Girls oli melkoisen tylsiä sanalla sanottuna. Jónsin peruutettua esiintymisensä Caribou siirrettiin hämärästä teltasta aikaisempaan ajankohtaan päälavalle. Ehkä juttu olis toiminut vielä paremmin pimeässä teltassa, mutta hyvin se upposi nytkin. Caribou oli ehdottomasti päivän paras. Odessa kuulosti hassun vaisulta, mutta Sun kehkeytyi massiiviseksi loputtomaksi rumpuspektaakkeliksi. Ei jäänyt sunnuntailtakaan paha mieli.
Eikä edes tiivistämöstä jäänyt paha mieli, Pekko Käppi jouhikkoineen olikin ihan maanläheisen tyypin oloinen maastokuvioshortseineen ja lippalakkeineen. Soittipa hän encoressa Eppu Normaaliakin.
Festarit päättänyt The xx oli tavallaan tylsähkö, mutta silti tunnelmallinen. Siististi pienestä saa mielenkiintoista ja moniulotteista, vaikka basson rytmin vaihtelulla. Kitara soitti ainoastaan yhdessä biisissä sointuja! Ja silti toimi. Vokalistien äänet sopii kyllä täydellisesti yhteen. Näitä vois ehkä fiilistellä enempi kotona kuulokkeilla hämärässä huoneen nurkassa. Vähän outoa, ettei sunnuntaina ollut klubia voimalassa. Sunnuntai tuntui jotenkin kaikista helsinkiläisimmältä päivältä, takapihakin kun oli pyhitetty kaupungin villinneille iskelmäsävelille. Elokuvamuonitus Nakin lihapullat tomaattikastikkeella oli kehnot. :( Ensi vuotta odotellessa.
Kuvat, videot ja teksti on kaikki tällä kertaa ihan omaa materiaalia.
En tykkää telttailla festareilla. Noin, nyt se on sanottu! Sen sijaan tekis mieli mennä Flowhun, koska siellä on monia hyväksi havaittuja esiintyjiä ja aiempien vuosien kokemuksella myös monia semmosia bändejä, jotka havaitsen hyviksi vasta kun kekkerit on ohi ja esiintymiset on menneet ohi. Tällä hetkellä lauantailta on aika hyvin hallussa jo sen verran loistobändejä, että tällä tuntumalla kantsis ostaa lippu. Ja siellä ei tartte telttailla. Harkinnassa onkin siis enää lippuhankinnan laajuus: ottaako koko viikonloppu vai pelkkä lauantai. Viimeksi olin siis perjantaina ja hehkutin etukäteen Yann Tierseniä, joka ei sitten ihania elokuvasävellyksiä soittanutkaan vaan jurnutti post-rockia aikuisempaan makuun. No, oli sekin kyllä silleen jees ja mahtipontista ja valloittavaa ja kerran maestro kyllä vingutti viulua yksin ilmiömäisesti. Lopulta Ladyhawke ja muut oli ehkä kovempia keikkoja kuin Yann Tiersen.
Tänä vuonna kiinnostaa etenkin Sleigh Bells (onks nää suomeksi vaan kulkuset? hauska nimi) erikoisella tyylillään. Voi olla melkoset pippalot. Jossain haastattelussa bändi puheli, että kitaristi on hardcore-bändistä ja laulaja jostain purkkatyttöpoppoosta ja tuloksena on tällaista jatkuvaa mosh pit -poppia. Ehkä tää on just semmosta mikä yhdistää myös mun musiikkimaun eri laitoja. Kiva oli huomata heti löydöksen jälkeen, että nää onkin tulossa Helsinkiin. Voin vaan kuvitella, miten siistiä ois olla paikanpäällä, kun Infinity Guitarsista pärähtää päälle toi superkitaravalli puolivälin jälkeen.
Uskon, että keskiviikon LCD Soundsystem ja Chemical Brothers järjestää myös ihan megahurjat pippalot, mut koska en oo hurjasti bändeihin syventyny, niin en rohkene lippua hankkia.
Tunnettu fakta on, että Suomen X Factorin tuomarit on pepusta, tai ainakin Renne ja Gugi. Ei esitetä mitään oikeita mielipiteitä, ainoastaan lapsellista ja turhaa kisailua tuomareiden kesken. Myös esiintymisasuja jaksetaan puida, vaikka siihenhän ei kilpailija pääse edes vaikuttamaan.
Mutta kyllä eniten anusaukon läheisyydestä nautti kilpailija Christian Palin, joka aiheutti järjetöntä myötähäpeää lavalla. Voin kertoa, että oon todistanut nuo nahkahousuun pumpatut pikkuaskelin kipittelevät sääret livenä pari vuotta sitten Oulu Gospelissa (jep, mitä ihmettä?) Random Eyesin esiintyessä, eikä vaikutelma ollut sillon paljoakaan parempi. Ihmeellisiä päättömiä rokkikeikkakliseitä huonolla englannilla maustettuina. Samaa kuraa Chrisu viljeli televisioyleisöllekin. Onneksi Renne on sen verran naisten perään, että edes jokin primitiivinen vaisto puski läpi harmaan alueen, jossa Christian mukamas vaikutti hyvältä esiintyjältä ja über mahtava ja ihana Leena Tirronen pääsi jatkoon. Ja millä tavalla! Leenan revittelemä Brandi Carlilen The Story tiristi Rennenkin silmäkulmaan kyyneleen ja Christianin tuhlatessa oman vuoronsa marttyyrin viitan asetteluun harteilleen oli peli jo aika selvä. Pääsisipä Leena (ja muutkin kilpailijat) valitsemaan itse laulunsa, niin ehkä tuossa tuhoontuomitussa ohjelmassa nähtäisiin edes jokunen ikimuistoinen tv-laulukilpailuhetki. Leenakin pyytää kuvassa, ei enää iskelmää, olkaa armollisia.
On kyllä melko rouhea veto tämä akustinen The Story:
Laiskuuden suosta voi joskus pilkistää kosteikkokasvi, joka kantaa aktiivisuuden hedelmää. Tässä tulee mun Spotifyn bailusoittolista, eli oikeasti melkeinpä vaan hyviä korvantaakse laitettuja kappaleita, jotka on sattuneet eteen eivätkä ole olleet niin rauhallisia, jotta oisivat joutuneet chillaus-listalle.
Ja muuten, Gooni uusi sinkku Liekki on ladattavissa ilmaiseksi CDON.com:ista, kunhan on asiakas. Tai toki voi tehdä itselleen tilin tätäkin varten. Alennuskoodi GOON pistää hinnan nollille. Tästä pääsee latailemaan. Biisiä voi kuunnella myös Goonin Myspacessa.
Koska mä olen musiikkifriikki, seuraan tietenkin kaikkia telkkarista tulevia musaohjelmia. Tosin X factor (en tykkää kirjoitusasusta btw) ei oikein iske, sillä tällä hetkellä tunnun tietävän enemmän tuomareista kuin artisteista.
Kuorosotaa en viime vuonna seurannut sen ollessa telkkarissa, vaan katselin pätkiä jälkikäteen netistä. Mua alkoi heti harmittamaan, sillä livevedoista tosi iso osa oli ihan mielettömiä! Se on mukava juttu huomata, että suomalaisista löytyy niin paljon hyviä laulajia! Kuorot vetää nimittäin tosi hyvin, ja aattelin nyt listata muutamia suosikkivetoja.
Tää kuulostaa muuten TODELLA paljon alkuperäiseltä!
Tossa listaamani biisit ja vedot on hyviä, ja tietenkin löytyy muitakin hyviä vetoja tältä ja viime kaudelta, en vain näin äkkiseltään löytänyt muita. Mä toivon, että Ilkan kuoro voittaa!
Aattelin tulla postailemaan musavideoista, nehän yleensä pyrkii viimeistelemään kokonaisuutta positiivisessa mielessä. Mä oon valitsemani alan puolesta todella kiinnostunut mahdollisimman erityylisistä videoista ja hyviä videoita on ihan mielettömästi!
Muutamia tehdessä olis kyllä kannattanut miettiä toisen, ja ehkä kolmannenkin kerran.
Mä oon mm. joutunut koulussa poistumaan luokasta tätä videota katsellessa, enkä ainoostaan yhden kerran. Se visuaalisuus kun oli niin merkittävässä osassa tässä niin taidettiin katsoa (tai muut taisi) se noin kolkyt kertaa.
Joo, no onhan toi visuaalisesti näyttävä - mutta, nimenomaan näyttävä, ei vissiin mitään muuta sitten ookaan. Siihen on jostain syystä onnistuttu sotkemaan sitten kaikki mahdolliset asiat samaan syssyyn ja tulee mieleen, että leikkaus olis suoritettu jossain Damilaisessa kahvilassa..... Jos toi pistää mun pään sekaisin jo noin pienenä, miettikää telkkarista katottuna tai pahimmassa tapauksessa valkokankaalta. Epileptikko-Madonna-diggari -raukat!
Visuaalisesti näyttävä video voi sisältää paljon asiaa, mutta sopivassa tasapainossa kokonaisuuteen nähden. Esimerkiksi tässä on mun mielestä onnistuttu hyvin,
ja lempparikohdaksi (koko videon lisäksi :D) nousee tästä alkava kohta.
(Ja vaikka netti on täynnä tutoriaaleja kuinka tehdä sama tulos viidessä minuutissa, en oo yhteenkään törmännyt.) Youtuben kautta en pystynyt liittään itse videota, enkä MyPlayn kautta sitten tota spessukohtaa, joten siksi kaks eri lähdettä.
Seuraavan videon valitsin leikkauksen ja efektien takia, en kovinkaan oo kiinnostunut itse alastomasta Hollysta.
Musavideo on tehty 2002, ja en varmaan hirveen väärässä oo, jos väitän ettei silloin samankaltaisia ollut samalla mitalla mitä nyt on? Tää biisi soi munkin radiossa tona em. vuoden kesänä, joten biisi oli tuttu kun työskentelin videon leikkaajan kanssa taannoin. Terkkuja S:lle!
Ja koska nykyaikana noita edellisen kaltaisia videoita alkaa olemaan ihan tuhottomasti, niin on mukava löytää harvinaisempia helmiä joukosta. Samilla ei ainakaan ideat oo loppunut kesken videota suunnitellessa ja sen huomaa lopputuloksesta!
Mä tykkään paljon! Montevideota voi kuunnella lisää Myspacessa.
Sitten, diggaan ainakin vielä toistaiseksi itse biisistä, mutta musta toi musavideo on MIELETÖN! Itse biisistä mulle tulee mieleen aina Salkkareiden Ritva-käärme.
Mun portfolio lähentelee jotain ton tapaista, joten nyt vähän harmittaa kun en mennyt pojille tarjoomaan avustusta videontekoon (; Pakko sanoa, että Fintelligenssin ja Elastisen viimeikaset musavideot mitkä on ollu tota samaa tyyliä uppoo muhun aivan kybällä! Silmänruokaakin videolta löytyy ihan mukavasti (paitsi Hoon meikki?), mutta tanssia vois olla hippasen enemmän.
Bonarina vielä tähän kaikille Music&Lyrics ja Hugh Grant -faneille jotain hiuksia nostattavaa!
Viime vuoden marraskuussa viimeisimmällä Goonin keikalla Helsingin Café Mascotissa kuultiin vanhojen hittien lisäksi kaksi erilaista ja mielenkiintoista julkaisematonta kappaletta. Nyt toinen niistä, punkimpi Liekki on julkaistu sinkkuna tai ainakin soitettu jo radiossa. Hitto vieköön tanssilattia oli tukossa tuon biisin aikana, ai että. Aluksi tää ei oikein lämmittänytkään mieltä sen kovan live-aggren puuttuessa, mut nyt usean soittokerran jälkeen alkaa levyversiokin kuulostamaan aivan perhanan hyvältä. Ska-vivahteet kateissa, mutta torvet tallella. Nyt vaan 20.3. Helsingin Semifinalin keikkaa odotellessa, malttaakohan tässä pysyä housuissaan!
Tässä automatkalla Kotka-Helsinki löysin iPodistani todellisen aarteen! Vaikka itse soitin vetelee viimesiä, on biisit säilyny sieltä n. 2005 ajoilta asti, ainakin osittain! Biisihän on tietenkin Juuso ja Peltsi ft. Fintelligens - Kesäaamu.
Yritin metsästellä tota julkaisuvuotta, mutta sitä ei löytynyt mistään. En toivottavasti oo ihan väärässä, jos väitän että tää on 2000-2001? Muistan sen kuitenkin olleen Fintelligenssin suht alkuaikoina, joten paljon myöhempänä sitä ei oo voitu julkaista? Biisi on mun mielestä loistava fiiliksen nostattaja, vaikkei näillä juontajilla ehkä toi flow ihan kohdallaan oo. Ajatus on tärkein, ja se tuo tähän biisin just sitä fiilistä. Verrattuna esimerkiks näiden nykyisten Aamupoikien biiseihin, vaikkapa vaan tähän (vuos 2007), on nää Peltsin ja Juuson muutamat harvat kipaleet on puhdasta kultaa! Vaikkei tää suoranaisesti johdannainen oo radioiden soittolistoihin, väittäisin, että mun radiosoitto on melkein nollassa noiden yo. biisien välisen muutoksen takia. Kaupallisuus. Mä veikkaan, et Peltsi ja Juuso teki Kesäaamun kaikkien yhteiseks iloks, no, mitä teki nykynen exfäktör-housti ja se sen pari? Musavideon ja LEVYN? Tää nrj-ränkytys menee mun mielestä täysin Puhuvapää-kategoriaan, joka ei ainakaan mua oo napannut, ei ne sen puheet, eikä biisit. Toi aika oli muutenki sitä aikaa (tietyiltä osin) jolloin jengi teki sitä musiikkii ihan sataprossasesti sen tekemisen ilosta, eikä myyntilukuja silmälläpitäen. Mua ehkä skidisti ärsyttää tää päivä, ja se voi huokuu tosta tekstistä. Mä inhoon sitä kun kaikki hyvät biisit raiskataan radiosoitolla. Toisaalta se on yks aika hyvä keino saada ne kuuluviin, mutta mutta?
No, ihana Iisa Pykärihän (os. Pajula) se siellä! Regina on tuoretta ja piristävää ja menevää ja eiköhän se aika indietäkin ole, vaikka sillä ei mitään tekemistä Incubusin kanssa ole. Sinänsä indie onkin kyllä melko kumma termi genreksi...
Bongasin nämä 2007 keväällä lueskellessani sellaista blogia, jota (ja jonka kirjoittajaa) tavallaan inhosin, koska se oli niin syvällinen ja sulavasanainen ja elitistinen, mutta samalla kyllä kahdehdinkin, enpä muuten olisi lukenut. Silloin ilmestyi Oi miten suuria voimia! -albumi ja sinkut En tiennyt että osaan tanssia ja Paras aika vuodesta olivat aika erilaista "tanssimusaa" kuin mihin olin tottunut, joten materiaali alkoi välittömästi kiehtoa. Myöhemmin alkukesästä toimin vastoin tottumuksiani ja ostin levyn Anttilasta kauaa harkitsematta. Levy muodostuikin sen kesän soundtrackiksi ja monet kymmenet kilometrit tuli harhailtua polkupyörällä ympäri Kotkan kesäisiä katuja ja pikkuteitä Reginaa kuunnellen.
Siltikin hyvän mielen biisivalintani on viimeisimmältä levyltä ennakkoon lohkaistu semiakustisorgaaninen Tapaa minut aamulla, jota soitatin n. 40 kertaa lyhyen ajan sisällä alkuvuodesta 2009. Riehakas flyygeli ja kivan pehmoinen, mutta napakka kitaranäppäily nostatti mieltä pimeän kämpän nurkassa nyhvätessä ja rennon "seksikäs" lauluraita kruunasi kappaleen mun vuoden soitetuimmaksi kappaleeksi. Muutenkin koko Puutarhatrilogia-albumi on tosi onnistunut levy muutaman kuuntelun lämmittelyn jälkeen. Ihan nasta on videokin:
Ps. Nämä on aivan lyömättömiä livenä hyvän yleisön sattuessa kohdalle. Nimimerkillä "Suloklubi-09 in my mind"
Lainataan indiepaws.netin linkitystä, kun suoraan Hypemachinesta ei tällaista suomalaista tahdo löytyä.
Pepin innoittamana aattelin ruveta postaamaan Imogen Heapista. Itse artistin bongasin aikoinani The O.C:sta ja jäin koukkuun aivan välittömästi. Hävettää sanoa tää, mutta ihan alunperin luulin kyseessä olevan bändi, ja laulajaa mieheksi. Kun ensimmäisen kerran tsekkailin Youtubesta liveversioita, tajusin olleeni todella väärässä. Oli miten oli, Imogen Heap kolahtaa ja kovaa! Näyttää olevan mun Last.fm-listalla numero 15.
Mä olin ja olen edelleen aivan tajuton The O.C -fani. Oon toisessa blogissani jo hehkuttanut sarjaan valittuja artisteja ja/tai biisejä (joista monet artistit on päässyt myös Gossip Girliin!!!) ja ne biisit jos mitkä vahvistaa katsomiselämystä. Molempien sarjojen soundtrackeiltä löytyy Imogenin biisejä, ja nää seuraavaksi luettelematkin on osittain mukana.
Hide and seek soitettiin ainakin Calebin hautajaisissa ja Treyn kuollessa. Nämä kohtaukset on osasyy siihen, että lähes aina biisiä kuunnellessa tulee kyyneleet silmään. Tosin on artistillakin vaikutus tähän, sillä esimerkiks Jason Derulon Whatcha Say (kas kummaa, Gossip Girlistä tää pätkä! ) tällä Hide and seekin samplella ei toimi niin kylmiä väristyksiä herättävästi ku alkuperänen. (GG-scene tästä, Youtube on kieltäny tän videon upottamisen blogiin, joten siksi pelkkä linkki.) Tosin molemmat versiot on liitetty ikäviin tapahtumiin, joten tätä biisiä (kumpaa tahansa) on mahdotonta kuunnella tullakseen iloiseksi. Joten paskat fiilikset + Hide and seek = perfect match!
Goodnight and go. No, jos mietitään tätäkin em. sarjassa, niin soitetaan ainakin Sethin ja Summerin muutamissa kohtauksissa. Näin äkkiä etittynä ei löytynyt mitään sopivia pätkiä valitettavasti linkittää tähän. Biisi kuitenkin saa mut hyvälle mielelle, ja on eräs poikakin mulle omistanut tän "Why'd you have to be cute, it's impossible to ignore you" -kohdan. Joten jos Hide and seek oli melankolisiin tunnelmiin sopiva, niin tää tuo kyllä ehdottomasti hymyn huulille.
Headlock. Tää onkin ainoa, josta en oo varma onko soinut The O.C:ssä vai ei. Biisi saa fiilikset juoksemaan ehkä kahden edellisen välimaastossa. Biisin ei ehkä tarkotuskaan oo mikään kannustusbiisi tosin olla.
Loose ends. Tää biisi taas synnyttää ajatuksia ihmissuhteista (yllätys?), sanat sattuu natsaamaan omaan elämään (tai ehkä oma elämä sanoihin?) aika buenosti. Ja kaikkiin epäonnistumisiin.
Have you got it in you? Imogenin ääni tässä biisissä saa mussa aikaan niitä kuuluisia kylmiä väristyksiä. Tää biisi on myös suuri syy siihen, miks luulin artistia mieheksi alussa. En tiedä miks, mutta tän biisi toisinkuin Headlock, on semmonen tsemppausbiisi. Tosin ei välttämättä tuu ihan ensikuuntelulla mieleen, mutta mä oonkin luukuttanut tätä useamman vuoden ajan.
Imogen on artistina aivan mieletön, ääni on jotain käsittämätöntä. Esiintyjänä luonnehtisin videoiden perusteella aika passiiviseksi, mutta toivon Ilosaarirockin todistavan mun olevan väärässä. Jostain syystä harvemmin liveversiot toimii Imogenilla niin hyvin kun levyllä olevat. Ääni on kuitenkin tosi uniikki, eikä missään nimessä pahankuulonen livenä, joten en sano tota äskeistä pahalla. Imogen Heapin diggareita löytyy varmasti paljon, joten eiköhän me nähdä siellä Ilosaaressa sit kesällä!
Sivuutan vielä ton sun edellisen pohdinnan hyvänmielen kappaleesta ja hehkutan vähän tällaista Bostonilaista lo-fi-bändiä. Lo-fi siksi, koska minua jopa hieman häiritsee tää tyylikäs huonolaatuisuus, rummut rätisee ja laulu sähisee. Mutta kappaleet on leppoisan tarttuvia ja netissä ilmaiseksi ladattava Real Life Color -levy mukavaa sängyllämakoilumusaa. Mulla tästä tulee hieman mieleen Vampire Weekend, ehkä nääkin on jotain nuoria yliopistokolleja. Erityisesti näin muutaman kuuntelun jälkeen lemppariksi on muodostunut Darling kivan "take me back where i stood" -hokemankin takia.
Susan, kiitos viimeisestä! Kuuntelin postaamasi biisit (myös ne ensimmäiset) ja arvostan huomaavaisuuttasi mua kohtaan! Chasing cars that way nosti kyyneleet pintaan, E:llä tuli mieleen ne mun lemppareita dissaavat länsimaalaiset pojat korispaidat päällä. Niin, ja hikinauhat. No, makunsa kullakin. Anyhow, aiheeseen. Biiseistä ylipäätään yleensä tulee mieleen joku ihminen, tilanne, tapahtuma, mikä tahansa. Mä palasin miettimään yläasteen vikaa kevätpuolta, jolloin päästiin siis yhdeksänneltä luokalta pois. Otsolan koulusta vaihdoin vuonna 2000 ihanaan Mikkolan kouluun, musiikkiluokalle. Ysin loppupuolella me tehtiin musikaali. Ihan itse, se oli supersiistiä aikaa, ja mä toivoisin löytäväni CD:n, josta löytyy nuo kaikki 10 mahtavaa biisiä. Musikaalin tunnarina toimi kekseliäästi nimikkobiisi Fiasko. (Musikaali itsessään tosin oli päinvastainen, vaikka itse sanonkin.) Fiaskon sävelsi Iiro, lainaten Incubusin Here in my roomista introa alkuun.
Incubusiin tutustuin paremmin noina aikoina, vuoden 2005 alkupuolella. Tällöin tais suurimmaksi osaksi lähteä Indie ja Alternative muutenkin kuunteluun.
Biisi tuo tietty mulle mieleen suurimmaksi osaksi tuon musikaalin, ja mahtavan yhteishengen joka meidän luokalla vallitsi. Ehkä tästä syystä se on mulle vielä tänäkin päivänä tärkeässä roolissa, ja saa hyvälle tuulelle.
Jos sitä lähtee tarkemmin pohtimaan, siitä voi löytää erittäinkin syvää merkitystä. Hidas biitti, magee pianosoolo ja etenkin liveversioihin lisätyt instrumentit iskee tajuntaan varmasti muillakin kuin allekirjoittaneella. Sanat on jotenkin kovin lämpimät, ja Brandonin ääni sulaa korviin kuin paraskin fonduesetti.Bändin tuotanto on muiltakin osilta aivan mahtavaa, jos ei siihen ole kerennyt tutustumaan niin suosittelen lämpimästi! Mä tuun palaamaan siihen myöhemmin kyllä itsekin.
Ollaan ehkä Susanin kanssa aiemmin (eli mitä, kahden? postauksen ajan) heitetty toisillemme kommentteja postausten biiseistä loppuun, joten "hauska" kevennysosio oliskin heittää toiselle aina sillointällöin ns. haastetta kehiin seuraavaa (tai sitä seuraavaa) postausta ajatellen. Mä haluaisin kuulla sulle hyvän mielen tuovasta indierykäsystä!
Uusia juttuja on helpompi oppia tuntemaan vanhoihin asioihin pohjaamalla. Tässä tapauksessa mulle helppo reitti ei-niin-orgaanisen musiikin maailmaan on ollut remixit tavallisista tunnetuista poppibiiseistä. Siksi oonkin ollut tosi kiitollinen Hype Machinelle, sillä uutta musaa löytyy todella helpolla. Vielä kun hyväksytyt blogit on valikoitu tietyin kriteerein, eikä kenen tahansa Susanin näpertelykirjoituksia lasketa mukaan. Ai että, kun tuli eilen siisti fiilis, kun surffailessa löytyi jonkun listaus top 29 remixeistä viime vuodelta ja siellä oli mun jo aiemmin bongaama kappale! Iskin jalkapohjan suoraan neulaan heinäsuovasta. No ei kai. Mutta mulle saavutus on jo se, että tunnistan jotain nimiä. Aion olla rohkeasti ihan tietämätön kaikesta ja yritän olla kirjoittamatta fiksummin kuin osaan. Ehkä sekin viihdyttää jotain! Hype Machinen saa muuten yhdistettyä Last.fm:ään.
Aistin, että tää Twelves on joku asiantunteva poppoo, koska näiltä tuli vähän aikaa sitten joku suuri remixtape, josta "kaikki" kirjoitti siihen aikaan. Mulle tulee mieleen tästä Metricin Help I'm Alive remixistä vähän semmonen Daft Punk bilemoodilla kaikkine suhinoine ja mukavan lepposine bassoineen ja pirteillä "kuplaäänillä". Tykkään orginaalistakin, mutta nämä kaksi versiota on aika erilaisiin tilanteisiin sopivat. Metric - Help I'm Alive (The Twelves Remix) (Hypem) Metric - Help I'm Alive (Hypem)
Rehellisesti, mistä muustakaan mä alottaisin? Mietin aivan tajuttoman pitkään olisko fiksuinta kertoa pojista biiseittäin, levyittäin, vai miten ihmeittäin? Päädyin siihen, että jokainen aivan varmasti tietää bändistä jo jotakin. Mä en ole täällä esittelemässä toimintaa enkä jäseniä ilman erillistä syytä. Bändistä tietämättömät voi lukea lisää virallisilta kotisivuilta täältä ja Wikipediasta.
Poikien joulukuisen superhypermahtavan keikan jälkeen oon tietenkin entistä enemmän fiilistelly koko tuotantoa. Kattelin myös pari kertaa 2008 vuoden Unbreakable-tourin ja sieltä kaikkien muiden lemppareiden lisäksi pomppas ylös biisi, mikä on yks tällä hetkellä eniten iTunesissa, Spotifyssa ja iPodissa soinut biisi. Otsikkoon oon poimnut ns. lempikohdan kyseisestä kipaleesta. Kyseessä on siis biisi nimeltä Treat me right. Bändin fanitushan mulla tuolloin eskarilaisena meni lähinnä lallatellen vähän sinnepäin. Sen jälkeen kun alkoi toi kielipää toimimaan niin on sanat tuonut ihan uusia ulottuvuuksia näihin biiseihin. Tän bändin kohdallahan se toisaalta on niin, että kaikki biisit on tullut kuunneltua useampaan otteeseen (+ ne kaikki iskee kybällä!), joten jos jostain niistä löytyy uusia vivahteita, ne iskee tuhannesti paremmin kun aiemmin!
Liveversioissa hyvillä bändeillä näitä vivahteita löytyy. Pojat oikeesti todistaa laulutaitonsa ja onhan toi silmänruokakin varmaan osasyyllinen tähän. Biisi saa mut hyvälle tuulelle ja sanat kun käsittelee sitä kuuluisaa rakkautta jollain tavoin, mä samaistun siihen.
Hyvä biisi koostuu menevästä melodiasta, mieleenjäävistä sanoista ja tässä tapauksessa myös pilke silmäkulmassa nostaa kuuntelukokemusta mun kohdalla ylöspäin. Jos joku kuuntelee ton biisin, olis supermahtavaa kuulla mielipidettä siitä. Onko sellanen muiden sekaan hukkuva veisu, vai irtooko siitä jotakin enemmän?
Poikien logon nappasin muuten randomisti Googlesta, käytin Photarissa ja modasin sen tohon muotoon. Näinollen mielestäni 80 prosenttia siitä on muutettu ja voin väittää kuvaa omakseni. Jos suuri lukijakunta on kanssani eri mieltä, voin laittaa alkuperäisen kuvan osoitteen näkyviin.
Kaikki haluavat tuputtaa toisille lempimusiikkiaan. Jotkut jopa perustavat blogin sitä varten.
Yläasteella innostuin hevimusiikista, sittemmin löysin indiehtävän akustisen kitarapopin ja viehätyin naisvokalisteista. Hiljalleen maailma muuttuu ja minäkin olen alkanut kiinnostua koneellisemmista kappaleista. Yleisesti tykkään jollain lailla mukaansatempaavista biiseistä. Ehkä johtuen siitä, että käyn mielelläni keikoilla, joissa tuntee tarpeen liikkua.
On universaalisti vaikea listata lempimusiikkia, mutta ykkösbändini ihan jo periaatteen tasolla on kanadalainen ilmiö Tegan and Sara. Koneelta löytyy 7,5 gigaa audiomateriaalia yhtyeestä, sisältäen muutaman kymmentä keikkaa, joitakin haastatteluja ja albumit ja muut julkaistut kappaleet. Ainoastaan kaikista vanhin levy uupuu, sillä sitä en ole saanut hankittua ainoasta sitä kauppaavasta nettikaupasta, koska en omista luottokorttia... Vuonna 2007 pääsin osallistumaan kolmelle keikalle The Con -levyn ekalta Euroopan kiertueelta. Bristolin keikka oli myös koko tourin ensimmäinen. Hurja fiilis ennen ja jälkeen. Hyvän musiikin vastapainoksi all time inhokkeja ovat etenkin nykyajan heviballadit, joissa särökitaralla soitetaan hitaita sointuja hurjiksi "mukaraskaiksi" valleiksi.
Olen myös taipuvainen tyrkyttämään itselleni musiikkia, josta en oikeasti pidä, mutta se vaikuttaa arvostettavalta tai muuten haluaisin itseni kuuntelevan sitä.
Luulenpa, että tulen olemaan melko laiska kirjoittelija, mutta yritän ihan oman mielenkiintoni takia linkitellä meneviä kappaleita sopivaan tahtiin. Juteltiin, että linkitys Spotifyhin tai Youtubeen on toimiva, mutta aion myös häikäilemättömästi hyödyntää toisten uppaamia kappaleita ja linkkejä, sekä Hypemachinea. Tuskin tämä blogi saa niin suurta suosiota, että kenenkään virtuaalimaailma järkkyy.
Kirjotin jo niin lamen ensimmäisen entryn, että tähän seuraavaan on pakko saada vähän enemmän puhtia! Ajattelin aloittaa ihan perinteisesti ranskalaisten viivojen avulla itseni esittelyn.
- Olen asunut Kotkassa, Sipoossa, Vantaalla, Sydneyssä ja Helsingissä.
- Tällä hetkellä asuinpaikkana vielä hetken virallisesti Helsinki, sen jälkeen kutsuu taas hetkeksi ainakin, ah, niin ihana Vantaa.
- Kaikkien aikojen lempibändinä on pysynyt reippaat 14 vuotta iki-ihana ja -nuorekas(!!!) Backstreet Boys. Mä olen kaiken lisäksi erittäin ylpeä fani ja tästä syystä uskon, että kyseisen bändin tuotantoon tullaan täällä tutustumaan erittäin paljon.
- Mun musiikkimakuun sisältyy em. bändin lisäksi varmastikin satoja muita bändejä/artisteja, joista tulen aivan varmasti täällä kirjoittamaan. Kuten blogimme otsikko jo kertoo, mä lupaan kirjoittaa muistakin ku Bäkkäreistä!
- Mä rakastan saksanpaimenkoiria, johtunee siitä, että faija on koko mun elämän ajan sellaisia omistanut. Mun tulevaisuuden koira vois mielellään olla Poliisikoira Rex, mutta voi olla, että koulutan siitä ehkä vieläkin fiksumman ja ihanemman koiran.
- Mä rakastan myös hyviä leffoja, ja leffablogi onkin perustamisen alla, linkkiä laitellaan tietenkin tänne kun sellainen alkaa hyvältä näyttämään. Tv-sarjat sysään myös tähän kyseiseen blogiin, joten stay tuned!
- Mun tulevaisuuden toiveammatti on trailerileikkaaja mieluiten Sydneyssä. Katsotaan mihin näillä haaveilla yltää, mulla on kovasti työn alla tohon tavoitteeseen pääseminen.
- Mä olen ollut hereillä nyt n. 23 tuntia, joten lopetan tän kirjoittamisen tähän ja totean, että toinen entry oli yhtä lame kuin ensimmäinen ja mun seuraava entry saa luvan olla musa-aiheinen!
Adioooos ja palaillaan. Otsolan koulun kuvalinkki löytyy kuvaa klikkaamalla, ja BSB:n kuva on iha isseottamani!
